Lasten ja perheiden palveluista

Sote on kuuma peruna myös meneillään olevissa kuntavaaleissa. Odotukset ovat korkealla parempien ja asiakaslähtöisempien palveluiden suhteen.

Tein Tampereen yliopistojen sosiaali- ja terveysalan eMBA koulutusohjelmassa tutkielman lapsiperheiden palvelujen järjestämisestä ja lastensuojelusta. Tutkielma on ajankohtainen kirjallisuuskatsaus ja viitoittaa minun näkökulmasta palvelujen järjestäjänä suuntaviivoja tulevaisuuteen lapsiperheiden palvelujen ja lastensuojelun osalta.

Jos ei jaksa lukea koko tutkielmaa, kokoan tähän postaukseen tiiviimmin asioita. Tämä olkoon eräänlainen katsaus ja kannanotto siihen, miten lasten ja perheiden hyvinvointia voitaisiin lisätä ja mihin suuntaan palvelujärjestelmää voisi kehittää. Mukana myös kritiikkiä nykyistä järjestelmää kohtaan. Lainaukset ovat tutkielmastani.

Kun puhutaan lastensuojelusta, keskiössä pitäisi olla peruspalvelut, niiden saatavuus ja integraatio. Integraatio ja moniammatillisuus voi olla järkevää ja kannattavaa siellä, missä on syntynyt moniasiakkuuksia. Palvelujärjestelmämme on vielä valitettavan siiloutunut, rahoitusrakennetta myöten. Perheiden arki on kuitenkin kokonaisvaltaista ja kulkee läpi siilojen, jolloin palvelut eivät vastaa tarpeisiin. Tai vastaavat, mutta sirpaloituneesti.

Jos haistelee alkavia trendejä, niin on tehty myös paljon hyvää työtä ja siitä on osoituksena Helsingin Sanomien uutinen. Lastensuojeluilmoitukset ja huostaanotot ovat vähentyneet kuusikkokunnissa. Positiivisen kehityksen selittäväksi tekijäksi Lastensuojelun keskusliiton Hanna Heinonen esittää aiempaa paremmin saavutettavia ja monimuotoisempia lapsiperhepalveluita. Itä-Suomessa (Imatra, Lappeenranta) ja Pohjois-Pohjanmaalla (Raahe) on havaittavissa vastaavaa kehitystä. Työskentelen Attendolla sote-ulkoistuksissa ja myös niissä kunnissa, joissa me toimimme, on saatu aikaan hyviä tuloksia palveluintegraatiolla ja varhaisella tuella.

Palveluintegraatio ei synny itsestään, kuten Arnkil ja Seikkula toteavat tuoreessa kirjassaan (alla lainaus tutkielmastani). Tarvitaan integraatiota tukevia rakenteita ja käytäntöjä eli integraatio pitää konstruoida ja strukturoida. Ei riitä, että todetaan ”kyllähän me teemme moniammatillista yhteistyötä”. Se pitää varmistaa. Ei kuitenkaan pidä upota integraatiosuohon, vaan mahdollistaa yhteistyö niissä tapauksissa, joissa se on järkevää. Vastaanottavien palveluiden lisäksi pitää olla tietysti myös seulontamenetelmiä, joita ei tutkielmassa juurikaan käsitellä.

Erikoisosaamisen lisäksi tarvitaan palveluiden integraatiota. Arnkil ja Seikkula (2015, 190-191) toteavat, että on hienoa, jos käytettävissä on laajaa erikoisosaamisen kirjoa tarjoava palvelujärjestelmä. Asian kääntöpuoli on hajanaisuus, sirpaloituminen; mitä enemmän erikoistutaan, sitä enemmän palvelut hajanaistuvat. Palveluiden ja tukitoimien integraatio ei synny itsestään, vaan siihen pitää pyrkiä määrätietoisesti. (Arnkil,
Seikkula 2014, 191)

Palveluintegraation tärkeydestä on osoituksena Suomen kuvalehden artikkeli Artusta. Jälkeenpäin on voitu laskea, että Arttu on maksanut yhteiskunnalle miljoona euroa. Puhumattakaan Artun ja hänen läheisten inhimmillisistä tappioista. Olisiko Artun tapaus voitu hoitaa toisin? Jälkeenpäin ja asian yksityiskohtia tuntematta on helppo sanoa; olisi voitu. Lastensuojelussa yksittäisen sosiaalityöntekijän valta, varsinkin pienemmissä kunnissa on mielestäni liian suuri. Miten voidaan varmistaa asiakastyön laadukkuus ja tarvittava asiantuntijuus, jos valtaa käytetään lähestulkoon yksin? Sosiaalityötä pitäisi porrastaa, standardoida ja rakenteellistaa vielä enemmän, jotta vältyttäisiin vahingolliselta mutulta, varmistettaisiin asiakkaiden osallisuus ja eliminoitaisiin yksittäisten ammattilaisten väliset ”laatuerot”. Kohtaamisen ja asiakastyön laadussa on eroja sosiaalityössä, vielä enemmän, kuin jonkun muun alan työssä. Rakennusalaa on helpompi standardoida, kuin ihmisten kanssa tehtävää kohtaamistyötä.


Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/arttua-on-hoidettu-miljoonalla-eurolla-nyt-hanen-on-parjattava-itse/

Valitettavasti kunnissa tehtävä hyvä työ, innovaatiot ja palvelu-uudistukset eivät välttämättä riitä, jos puhutaan lapsiperheiden hyvinvoinnista. Harrikarin uuden tutkimuksen mukaan lasten pienituloisuusaste on yksi tärkeimmistä lastensuojelun tarvetta indikoiva seikka.

Timo Harrikarin (Harrikari 2014, 20) mukaan pienituloisuusaste on yksi tärkeimmistä indikaattoreista lasten hyvinvoinnille. Mitä enemmän pienituloisia perheitä kunnassa on, sitä enemmän voidaan olettaa olevan myös haasteita lasten hyvinvoinnissa. (Harrikari 2014, 20)

Pienituloisuusasteeseen vaikuttavat poliittiset päätökset eli mm. viime aikoina paljon kuohuttaneet leikkaukset lisistä, lomarahoista jne. Valitettavasti leikkaukset näyttävät kohdistuvan kipeimmin jo valmiiksi pienituloisiin perheisiin, peruspalveluihin ja oikeuksiin (päivähoito, koulu). Toivottavasti 90-luvun laman hoidon seurauksia eli ns. ”Lipposen lapsia” ei ole unohdettu.

Linkki: http://www.ksml.fi/uutiset/talous/lamavuosien-saastojen-vaikutuksia-paljastuu-lapset-maksoivat-terveydellaan/2014501

Sijaishuollosta Suomessa voisi kirjoittaa kokonaan oman juttunsa, mutta sivutaan sitä, koska se liittyy lastensuojelun kokonaisuuteen. Olen siitä mielenkiintoisessa asemassa, että pääsen aitiopaikalta tutkailemaan suomalaista lastensuojelua sekä palveluntuottajan että -ostajan asemasta. Lyhyestä virsi kaunis ja mutkat suoraksi: huostaanotosta ja sijoituksesta ei tutkimusten valossa seuraa lapselle mitään hyvää. Varsinkaan laitossijoituksesta. Toki huostaanotot ja sijoitukset ovat aiheellisia joissain tapauksissa, mutta perhehoitoa pitäisi kehittää huomattavasti (koulutus, tukipalvelut, hoitopalkkio) ja läheissijoituksia käytetään Suomessa huomattavan vähän. Läheisverkostotyöskentely pitäisi leipoa huomattavasti vahvemmin sisään suomalaisen sosiaalityön pullataikinaan. Tässä asiassa sosiaalialan osaamiskeskukset voisivat ottaa/niille voisi antaa, isompaa roolia. Koulutettaisiin verkostotyön osaajia alueellisesti, jotka olisivat sitten kuntien käytössä.

Tanskan sosiaaliministeriön vuonna 2012 julkaistun tutkimusraportin ”Analyse af de økonomiske konsekvenser på området for udsatte børn og unge” perusteella voidaan todeta, että riskialttiin lapsuuden ja nuoruuden vaikutukset ulottuvat aikuisuuteen. Tanskassa perhekotiin tai laitokseen sijoitettu lapsi maksaa yhteiskunnalle keskimäärin
6,7 miljoonaa Tanskan kruunua (900 000 €) enemmän kuin lapsi, jota ei ole sijoitettu
(kuvio 4.). (Rambøll 2012, 5)

Sipilä ja Österbacka listaavat Valtionvarainministeriön julkaisussa, että lastensuojelussa ydinasioita ovat henkilökunnan määrä ja osaaminen. Työntekijöiden täytyy olla päteviä poikkeuksellisen vaativaan työhön. Lapselle tulisi järjestää varhaisessa vaiheessa vastuuhenkilö, joka ei vaihdu. Vanhempia, joiden ei oleteta vahingoittavan lasta, pitäisi tukea avoimessa yhteistyössä. Avohuoltoon tulisi panostaa niin paljon, ettei yhtään turhaa huostaanottoa tarvitsisi tehdä ja pätevimmät työntekijät valmistelisivat huostaanotot. Sipilä ja Österbacka jatkavat edelleen läheisneuvonpitoon liittyen, että pitäisi kerätä resursseja nojaamalla muihin omaisiin, kun vanhempien voimat eivät riitä. Läheisten mukaan ottaminen maksaa vähän suhteessa hyötyyn ja kokemukset sukulaisperheiden käytöstä sijaishuollossa ovat hyviä. Olisi hyvä tunnustaa, etteivät kaikki ratkaisut löydy julkisesta järjestelmästä ja ammattilaisten toiminnasta. (Sipilä & Österbacka 2013, 66-67)

Väisäsen, Linnosmaan ja Kestilän (2014, 44) tutkimuksen tulokset osoittavat, että sijaishuolto ei ole pitkällä aikavälillä vaikuttavaa koulutuksen ja rikollisuuden suhteen. Sijaisperheissä tulokset ovat kuitenkin paremmat kuin laitoshoidossa tai ammatillisissa perhekodeissa. Tämän tutkimuksen tulosten valossa voidaan päätellä, että sijaishuoltoa pitäisi välttää. Jos kuitenkin sijoitukseen päädytään, pitäisi se ensisijaisesti tehdä sijaisperheeseen. (Väisänen, Linnosmaa, Kestilä 2014, 44)

Jatkan myöhemmin blogissa sijaishuollosta mutta tähän vielä lopuksi; kuinka moni sote ammattilainen istuu tällä viikolla kokouksissa, joissa keskustellaan asiakkaiden asioista (huolista ja tavoitteista), ilman asiakkaita? Aika moni. Tämä on myös sellaista kulttuuria, josta pitäisi opetella ja opettaa pois. Miten? Ehdottaisin aikaisemmin mainittuja asioita eli rakenteita ja struktuureja. Pitäisi olla poikkeus, jos asiakkaiden asioita käsitellään ilman asiakkaiden läsnäoloa.

Kiitos kun jaksoit lukea. Jatketaanko kommenttiosiossa?

Tarmo

Jätä kommentti!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: